–

Steiermärkische Bank und Sparkassen AG, KL ja TR, edustajinaan S. Ficulovič ja B. Fletzberger, Rechtsanwälte,

–

Österreichische Finanzmarktaufsichtsbehörde (FMA), asiamiehinään D. Wagner ja P. Wanek,

–

Saksan hallitus, asiamiehenään J. Möller,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään A. Manzaneque Valverde ja G. von Rintelen,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee rahoitusjärjestelmän käytön estämisestä rahanpesuun tai terrorismin rahoitukseen, Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2005/60/EY ja komission direktiivin 2006/70/EY kumoamisesta 20.5.2015 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2015/849 (EUVL 2015, L 141, s. 73), sellaisena kuin se on muutettuna 30.5.2018 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2018/843 (EUVL 2018, L 156, s. 43) (jäljempänä direktiivi 2015/849), 58 artiklan 1–3 kohdan, 59 artiklan 1 kohdan ja 60 artiklan 5 ja 6 kohdan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat yhtäältä Steiermärkische Bank und Sparkassen AG, KL ja TR ja toisaalta Österreichische Finanzmarktaufsichtsbehörde (FMA) (rahoitusmarkkinoiden valvontaviranomainen (FMA), Itävalta) ja joka koskee sellaisen päätöksen laillisuutta, jolla FMA määräsi Steiermärkische Bank und Sparkassenille rangaistusluonteisen hallinnollisen seuraamuksen.

3

Direktiivin 2015/849 johdanto-osan 1 ja 59 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

4

Direktiivin 2015/849 1 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tällä direktiivillä pyritään estämään unionin rahoitusjärjestelmän käyttö rahanpesuun ja terrorismin rahoitukseen.

2.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että rahanpesu ja terrorismin rahoitus on kiellettyä.”

5

Kyseisen direktiivin 2 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tätä direktiiviä sovelletaan seuraaviin ilmoitusvelvollisiin:

– –”

6

Kyseisen direktiivin 5 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiot voivat rahanpesun ja terrorismin rahoituksen estämiseksi antaa tai pitää voimassa tämän direktiivin soveltamisalalla tiukempia säännöksiä unionin oikeuden rajoissa.”

7

Direktiivin 2015/849 VI luvussa, jonka otsikko on ”Toimintaperiaatteet, menettelyt ja valvonta”, on 4 jakso, jonka otsikko on ”Seuraamukset” ja joka sisältää kyseisen direktiivin 58–62 artiklan. Tämän 58 artiklan 1–3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että ilmoitusvelvolliset voidaan tämän artiklan ja 59–61 artiklan mukaisesti saattaa vastuuseen tämän direktiivin saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä annettujen kansallisten säännösten rikkomisesta. Määrättävien seuraamusten tai toimenpiteiden on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia.

2.   Jäsenvaltioiden on vahvistettava hallinnollisia seuraamuksia ja toimenpiteitä koskevat säännöt ja varmistettava, että niiden toimivaltaiset viranomaiset voivat määrätä tällaisia seuraamuksia ja toimenpiteitä tämän direktiivin saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä annettujen kansallisten säännösten rikkomisesta, sekä varmistettava niiden soveltaminen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta jäsenvaltioiden oikeutta säätää ja määrätä rikosoikeudellisia seuraamuksia.

Jäsenvaltiot voivat päättää, että ne eivät säädä hallinnollisia seuraamuksia tai toimenpiteitä koskevia sääntöjä sellaisten rikkomisten osalta, joihin sovelletaan niiden kansallisen lainsäädännön nojalla rikosoikeudellisia seuraamuksia. Tällöin jäsenvaltioiden on ilmoitettava [Euroopan] komissiolle asianomaiset rikoslainsäädännön säännökset.

Jäsenvaltioiden on lisäksi varmistettava, että kun niiden toimivaltaiset viranomaiset havaitsevat rikkomisia, joihin sovelletaan rikosoikeudellisia seuraamuksia, ne ilmoittavat tästä ajallaan lainvalvontaviranomaisille.

3.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että jos velvoitteet koskevat oikeushenkilöitä ja tämän direktiivin saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä annettuja kansallisia säännöksiä rikotaan, seuraamuksia ja toimenpiteitä voidaan soveltaa ylimmän hallintoelimen jäseniin ja muihin luonnollisiin henkilöihin, jotka ovat kansallisen lainsäädännön mukaan vastuussa rikkomisesta.”

8

Kyseisen direktiivin 59 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että tätä artiklaa sovelletaan ainakin silloin, kun ilmoitusvelvolliset vakavasti, toistuvasti, järjestelmällisesti tai näitä ominaisuuksia yhdistellen rikkovat seuraavissa artikloissa säädettyjä vaatimuksia:

2.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että 1 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa hallinnollisiin toimenpiteisiin ja seuraamuksiin, joita voidaan soveltaa, kuuluvat ainakin seuraavat:

3.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että jos asianomainen ilmoitusvelvollinen on luotto- tai finanssilaitos, 2 kohdan e alakohdasta poiketen voidaan soveltaa myös seuraavia seuraamuksia:

4.   Jäsenvaltiot voivat antaa toimivaltaisille viranomaisille valtuudet määrätä myös muuntyyppisiä hallinnollisia seuraamuksia 2 kohdan a–d alakohdassa tarkoitettujen lisäksi tai määrätä hallinnollisia taloudellisia seuraamuksia, jotka ylittävät 2 kohdan e alakohdassa ja 3 kohdassa tarkoitetut määrät.”

9

Direktiivin 2015/849 60 artiklan 5 ja 6 kohdassa säädetään seuraavaa:

”5.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että oikeushenkilö voidaan saattaa vastuuseen 59 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuista rikkomisista, jotka on sen hyödyksi itsenäisesti tai osana oikeushenkilön organisaatiota toimien toteuttanut kuka tahansa henkilö, jolla on oikeushenkilössä johtava asema, joka perustuu johonkin seuraavista:

6.   Jäsenvaltioiden on myös varmistettava, että oikeushenkilö voidaan saattaa vastuuseen, jos tämän artiklan 5 kohdassa tarkoitetun henkilön harjoittaman valvonnan tai käyttämän määräysvallan puutteellisuus on mahdollistanut sen, että oikeushenkilön alaisena toimiva henkilö on voinut toteuttaa 59 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut rikkomiset kyseisen oikeushenkilön hyödyksi.”

10

Luonnollisten henkilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä sekä näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta ja direktiivin 95/46/EY kumoamisesta 27.4.2016 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2016/679 (yleinen tietosuoja-asetus) (EUVL 2016, L 119, s. 1) 58 artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jokaisella valvontaviranomaisella on kaikki seuraavat korjaavat toimivaltuudet:

– –

– –”

11

Kyseisen asetuksen 83 artiklan 1–6 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jokaisen valvontaviranomaisen on varmistettava, että 4, 5 ja 6 kohdassa tarkoitettujen tämän asetuksen rikkomisesta määrättävien hallinnollisten seuraamusmaksujen määrääminen tämän artiklan mukaisesti on kussakin yksittäisessä tapauksessa tehokasta, oikeasuhteista ja varoittavaa.

2.   Hallinnolliset seuraamusmaksut määrätään kunkin yksittäisen tapauksen olosuhteiden mukaisesti 58 artiklan 2 kohdan a–h ja j alakohdassa tarkoitettujen toimenpiteiden lisäksi tai niiden sijasta. Kun päätetään hallinnollisen seuraamusmaksun määräämisestä ja hallinnollisen seuraamusmaksun määrästä, kussakin yksittäisessä tapauksessa on otettava asianmukaisesti huomioon seuraavat seikat:

– –

3.   Jos rekisterinpitäjä tai henkilötietojen käsittelijä rikkoo samoissa tai toisiinsa liittyvissä käsittelytoimissa tahallaan tai tuottamuksellisesti useita tämän asetuksen säännöksiä, hallinnollisen seuraamusmaksun kokonaismäärä ei saa ylittää vakavimmasta rikkomuksesta määrättyä seuraamusmaksua.

4.   Seuraavien säännösten rikkomisesta määrätään 2 kohdan mukaisesti hallinnollinen seuraamusmaksu, joka on enintään 10000000 euroa, tai jos kyseessä on yritys, kaksi prosenttia sen edeltävän tilikauden vuotuisesta maailmanlaajuisesta kokonaisliikevaihdosta sen mukaan, kumpi näistä määristä on suurempi:

– –

5.   Seuraavien säännösten rikkomisesta määrätään 2 kohdan mukaisesti hallinnollinen seuraamusmaksu, joka on enintään 20000000 euroa, tai jos kyseessä on yritys, neljä prosenttia sen edeltävän tilikauden vuotuisesta maailmanlaajuisesta kokonaisliikevaihdosta sen mukaan, kumpi näistä määristä on suurempi:

– –

6.   Edellä 58 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun valvontaviranomaisen määräyksen noudattamatta jättämisestä määrätään tämän artiklan 2 kohdan mukaisesti hallinnollinen seuraamusmaksu, joka on enintään 20000000 euroa, tai jos kyseessä on yritys, neljä prosenttia sen edeltävän tilikauden vuotuisesta maailmanlaajuisesta kokonaisliikevaihdosta sen mukaan, kumpi näistä määristä on suurempi.”

12

Rahanpesun torjunnasta rahoitusmarkkinoilla 26.7.2017 annetun lain (Finanzmarkt-Geldwäschegesetz; BGBl. I, nro 118/2016), sellaisena kuin se on julkaistuna 28.5.2021 (BGBl. I, nro 17/2018) (jäljempänä rahanpesulaki), 34 §:ssä säädetään seuraavaa:

”(1)   Se, joka on vastuussa (hallintosanktiolain [(Verwaltungsstrafgesetz)] 9 §] ilmoitusvelvollisesta ja joka laiminlyö velvollisuudet, joista säädetään

– –

– –

– –

syyllistyy hallinnolliseen rikkomukseen, ja FMA:n on määrättävä sille enintään 150000 euron suuruisen sakon.

(2)   Jos 1 momentin 2 – – kohdan mukaisten velvollisuuksien laiminlyönneissä on kyse vakavista, toistuvista tai järjestelmällisistä tai näitä ominaisuuksia yhdistelleen tapahtuneista rikkomisista, sakon määrä on enintään 5000000 euroa tai enintään kaksi kertaa velvollisuuden laiminlyönnistä saadun hyödyn arvo, jos hyöty on määritettävissä.

(3)   Se, joka ilmoitusvelvollisen vastuullisena henkilönä (hallintosanktiolain 9 §)

syyllistyy hallinnolliseen rikkomukseen, ja FMA:n on määrättävä sille sakko, jonka määrä on enintään 5000000 euroa tai enintään kaksi kertaa velvollisuuden laiminlyönnistä saadun hyödyn arvo, jos hyöty on määritettävissä.

– –”

13

Rahanpesulain 35 §:ssä säädetään seuraavaa:

”(1)   FMA voi määrätä sakkoja oikeushenkilöille, jos 34 §:n 1–3 momentissa tarkoitettuun velvollisuuden laiminlyöntiin on syyllistynyt niiden hyödyksi itsenäisesti tai osana oikeushenkilön organisaatiota toimien kuka tahansa henkilö, jolla on oikeushenkilössä johtava asema, joka perustuu johonkin seuraavista:

(2)   Oikeushenkilöt voidaan saattaa vastuuseen 34 §:n 1–3 momentin tarkoitetuista velvollisuuksien laiminlyönneistä myös, jos 1 momentissa tarkoitetun henkilön harjoittaman valvonnan tai käyttämän määräysvallan puutteellisuus on mahdollistanut sen, että oikeushenkilön lukuun toimiva henkilö on voinut toteuttaa 34 §:n 1–3 momentissa tarkoitetut velvollisuuksien laiminlyönnit kyseisen oikeushenkilön hyödyksi.

– –”

14

Rahanpesulain 36 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Tässä liittovaltion laissa säädettyihin hallinnollisiin rikkomuksiin sovelletaan syytteen nostamista koskevan vanhentumisajan (hallintosanktiolain 31 §:n 1 momentti) sijasta kolmen vuoden vanhentumisaikaa. Seuraamusten määräämistä koskeva vanhentumisaika (hallintosanktiolain 31 §:n 2 momentti) on näissä tapauksissa viisi vuotta.”

15

FMA määräsi 29.2.2024 tekemällään päätöksellä Steiermärkische Bank und Sparkassenille rahanpesulain 35 §:n 1 ja 2 momentin nojalla seuraamuksen siitä, että se oli laiminlyönyt rahanpesuun liittyvät huolellisuusvelvollisuutensa.

16

Bundesverwaltungsgericht (liittovaltion hallintotuomioistuin, Itävalta), joka käsittelee tästä päätöksestä nostettua kannetta ja joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin, luonnehtii kyseisen seuraamuksen ”rangaistusluonteiseksi hallinnolliseksi seuraamukseksi” ja täsmentää, ettei Itävallan ”hallintosanktio-oikeudessa” tunneta oikeushenkilöiden rikosoikeudellista vastuuta. Kyseisen tuomioistuimen mukaan rahanpesulain 35 §:n 1 ja 2 momentti, joilla direktiivin 2015/849 59 artiklan ja 60 artiklan 5 ja 6 kohdan säännökset on saatettu osaksi Itävallan oikeutta, on yksi ensimmäisistä säännöksistä, joilla oikeushenkilöiden rikosoikeudellinen vastuu on otettu käyttöön Itävallan oikeudessa.

17

Rahanpesulain 35 §:n 1 momentissa on kuitenkin otettu käyttöön oikeushenkilölle määrättävän seuraamuksen lisäedellytyksenä se, että ”34 §:n 1–3 momentissa tarkoitettuun velvollisuuden laiminlyöntiin” on syyllistynyt oikeushenkilön hyödyksi luonnollinen henkilö.

18

KL ja TR ovat kumpikin luonnollisia henkilöitä, joiden teot voidaan lukea Steiermärkische Bank und Sparkassenin syyksi. He ovat vastaajina myös pääasian asianosaisia.

19

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää, että Verwaltungsgerichtshofin (ylin hallintotuomioistuin, Itävalta) oikeuskäytännön mukaan oikeushenkilön rangaistavuuden edellytyksenä on ensinnäkin, että luonnollinen henkilö, jonka teko on tarkoitus lukea kyseisen oikeushenkilön syyksi, on itse ollut asianomaisessa menettelyssä ensin asianosaisasemassa eikä häntä ole kohdeltu tässä yhteydessä pelkästään todistajana vaan häntä on kohdeltu vastaajana kaikkine tähän ominaisuuteen liittyvine oikeuksineen; toiseksi, että seuraamuksen määräämisestä kyseiselle oikeushenkilölle tehdyn päätöksen päätösosassa todetaan se teko, jonka johdosta kyseisen luonnollisen henkilön tai kyseisen oikeushenkilön lakisääteisen edustajan katsotaan syyllistyneen oikeudenvastaiseen tuottamukselliseen rikkomiseen, ja kuvataan asianmukaisesti teko ja nimetään kyseinen henkilö konkreettisesti, ja kolmanneksi, että kyseessä oleva teko luetaan tässä päätösosassa asianomaisen oikeushenkilön syyksi.

20

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, rajoitetaanko näillä lisävaatimuksilla direktiivin 2015/849 60 artiklan 5 kohdan ulottuvuutta. Kyseisen tuomioistuimen epäilyt perustuvat ennen kaikkea siihen, että kyseisessä direktiivissä säädettyjen ”hallinnollisten seuraamusten ja toimenpiteiden” on oltava direktiivin johdanto-osan 59 perustelukappaleen ja 58 artiklan 1 kohdan mukaan ”tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia”. Kyseessä olevat menettelyt ovat lisäksi monitahoisia, koska niiden taustalla olevat tosiseikat ovat usein läpinäkymättömiä eivätkä siis viranomaisten tiedossa; näihin menettelyihin sovelletaan viiden vuoden vanhentumisaikaa, joka alkaa kulua kyseessä olevien tosiseikkojen tapahtuma-ajankohdasta.

21

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo lopuksi, että sen käsiteltäväksi saatetun oikeusriidan ratkaisun kannalta saattaisi olla merkitystä oikeuskäytännöllä, joka perustuu 5.12.2023 annettuun tuomioon Deutsche Wohnen (C‑807/21, EU:C:2023:950), jossa unionin tuomioistuin katsoi, että asetuksen 2016/679 58 artiklan 2 kohtaa ja 83 artiklan 1–6 kohtaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan oikeushenkilölle voidaan tämän rekisterinpitäjän ominaisuudessa määrätä hallinnollinen seuraamusmaksu kyseisen 83 artiklan 4–6 kohdassa tarkoitetusta rikkomuksesta vain, jos rikkomus on ensin luettu yksilöidyn luonnollisen henkilön syyksi.

22

Tässä tilanteessa Bundesverwaltungsgericht päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Ovatko unionin johdettu oikeus, erityisesti [direktiivin 2015/849] 60 artiklan 5 ja 6 kohta, luettuina yhdessä 58 artiklan 1–3 kohdan kanssa, luettuina yhdessä 59 artiklan 1 kohdan kanssa, ja Euroopan unionin yleiset oikeusperiaatteet, erityisesti effet utile ‑periaate, esteenä [rahanpesulain] 35 §:n 1–3 momentin (mahdollisuus määrätä seuraamuksia oikeushenkilöille) ja 36 §:n (vanhentumisajan pidentäminen) säännöksille, joissa – – Verwaltungsgerichtshofin näistä säännöksistä esittämän tulkinnan mukaan vaaditaan, että seuraamuksen määrääminen oikeushenkilölle edellyttää ehdottomasti sitä, että luonnolliselle henkilölle, joka on oikeushenkilön elimen jäsen, tai muulle luonnolliselle henkilölle, joka on toiminut oikeushenkilön puolesta, on annettu ensin muodollinen asianosaisasema vastaajana (noudattaen tiukasti kaikkia asianosaisten oikeuksia), ja lisäksi, että myös seuraamuksen määräämisestä oikeushenkilölle tehdyn päätöksen päätösosassa todetaan, että siinä konkreettisesti nimettävä luonnollinen henkilö (tai luonnollinen henkilö, joka on oikeushenkilön elimen jäsen) on toiminut tunnusmerkistön täyttävällä tavalla, oikeudenvastaisesti ja tuottamuksellisesti, jotta tämä menettely voidaan myöhemmässä vaiheessa lukea oikeushenkilön syyksi, missä yhteydessä oikeus nostaa syyte vanhenee kolmessa vuodessa teon päättymisestä ja oikeus määrätä seuraamuksia vanhenee viidessä vuodessa?”

23

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kysymyksellään pääosin, onko direktiivin 2015/849 58 artiklan 1–3 kohtaa, 59 artiklan 1 kohtaa ja 60 artiklan 5 ja 6 kohtaa, luettuina effet utile ‑periaatteen valossa, tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle säännöstölle,

24

Esitetyn kysymyksen ensimmäisestä osasta, joka koskee oikeushenkilön vastuun syntymisen edellytyksiä, on aluksi muistutettava, että direktiivin 2015/849 pääkohteena on – kuten sen otsikosta ja 1 artiklan 1 ja 2 kohdasta ilmenee – rahoitusjärjestelmän käytön estäminen rahanpesuun tai terrorismin rahoitukseen. Tarkemmin sanoen kyseisen direktiivin säännöksillä pyritään vahvistamaan riskiperusteisen lähestymistavan mukaisesti ennaltaehkäisevien ja varoittavien säännösten kokonaisuus rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen tehokkaaksi torjumiseksi, jotta vältetään – kuten kyseisen direktiivin johdanto-osan ensimmäisestä perustelukappaleesta ilmenee – se, että laittoman rahan virrat voisivat vahingoittaa unionin rahoitusalan eheyttä, vakautta ja mainetta sekä uhata sen sisämarkkinoita ja kansainvälistä kehitystä (tuomio 19.6.2025, Lietuvos bankas, C‑671/23, EU:C:2025:457, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

25

Direktiivin 2015/849 2 artiklan 1 kohdan mukaan tätä direktiiviä sovelletaan niin kutsuttuihin ilmoitusvelvollisiin. Ilmoitusvelvollisia ovat kyseisen 2 artiklan 1 kohdan 1–3 alakohdan mukaan luottolaitokset, finanssilaitokset ja 3 alakohdassa tarkoitetut luonnolliset henkilöt tai oikeushenkilöt näiden harjoittaessa ammattitoimintaa.

26

Direktiivissä 2015/849 ilmoitusvelvollisille asetetut velvollisuudet kuuluvat siis sekä oikeushenkilöille että luonnollisille henkilöille siltä osin kuin näitä henkilöitä voidaan pitää kyseisen direktiivin 2 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina ilmoitusvelvollisina.

27

Erityisesti direktiivin 2015/849 59 artiklassa säädetyistä seuraamuksista, joita sovelletaan kyseisen 59 artiklan 1 kohdan mukaan ainakin silloin, kun ilmoitusvelvolliset vakavasti, toistuvasti, järjestelmällisesti tai näitä ominaisuuksia yhdistellen syyllistyvät rikkomuksiin, on korostettava, että kyseisen direktiivin 58 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että ilmoitusvelvolliset voidaan saattaa vastuuseen kyseisen direktiivin saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä annettujen kansallisten säännösten rikkomisesta.

28

Kyseisessä 58 artiklan 1 kohdassa ei kuitenkaan ole mitään, minkä perusteella voitaisiin katsoa, että ilmoitusvelvollisen kyseiseen direktiiviin perustuva vastuu voisi silloin, kun ilmoitusvelvollinen on oikeushenkilö, riippua siitä, onko luonnollinen henkilö vastuussa kansallisen oikeuden mukaan.

29

Kun ilmoitusvelvollinen on oikeushenkilö, direktiivillä 2015/849 – siltä osin kuin oikeushenkilö voi toimia ainoastaan sellaisten luonnollisten henkilöiden välityksellä, joiden teot voidaan lukea sen syyksi – vain otetaan käyttöön sääntöjä, joiden avulla voidaan täsmentää ne edellytykset, joiden täyttyessä yhtäältä rikkomiset, jotka synnyttävät oikeushenkilön vastuun, on luettava myös niistä kansallisen oikeuden mukaan vastuussa olevien luonnollisten henkilöiden syyksi, ja toisaalta tiettyjen luonnollisten henkilöiden toiminta voi synnyttää oikeushenkilön vastuun.

30

Yhtäältä kyseisen direktiivin 58 artiklan 3 kohdan mukaan siis jäsenvaltioiden on varmistettava, että jos velvoitteet koskevat oikeushenkilöitä ja kyseisen direktiivin saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä annettuja kansallisia säännöksiä rikotaan, seuraamuksia ja toimenpiteitä voidaan soveltaa ylimmän hallintoelimen jäseniin ja muihin luonnollisiin henkilöihin, jotka ovat kansallisen lainsäädännön mukaan vastuussa rikkomisesta. Tästä säännöksestä ei kuitenkaan ilmene, että seuraamuksen määrääminen oikeushenkilölle ilmoitusvelvollisena edellyttäisi, että ensin todetaan, että asianomaiseen rikkomiseen on syyllistynyt luonnollinen henkilö. Kansallisen oikeuden mukainen luonnollisten henkilöiden vastuu on sitä vastoin vain liitännäistä ja asianomaisen oikeushenkilön direktiivin 2015/849 mukaista vastuuta täydentävää.

31

Toisaalta direktiivin 2015/849 60 artiklan 5 ja 6 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että oikeushenkilö voidaan saattaa vastuuseen sekä silloin, kun on kyse rikkomisista, jotka on sen hyödyksi itsenäisesti tai osana oikeushenkilön organisaatiota toimien toteuttanut kuka tahansa henkilö, jolla on oikeushenkilössä johtava asema, että silloin, kun tällaisen henkilön harjoittaman valvonnan tai käyttämän määräysvallan puutteellisuus on mahdollistanut sen, että oikeushenkilön alaisena toimiva henkilö on voinut toteuttaa rikkomiset kyseisen oikeushenkilön hyödyksi.

32

Kyseisen 60 artiklan 5 ja 6 kohdassa vain todetaan – kuten FMA ja komissio huomauttavat –, keitä ovat ne luonnolliset henkilöt, joiden teko tai laiminlyönti oikeushenkilön hyväksi voi synnyttää oikeushenkilön vastuun. Siitä ei sitä vastoin ilmene, että näiden luonnollisten henkilöiden vastuun pitäisi syntyä ensin kansallisen oikeuden nojalla ja että luonnolliset henkilöt olisi mainittava nimeltä sen päätöksen päätösosassa, jolla kyseiselle oikeushenkilölle määrätään seuraamus, ja heidän olisi todettava siinä olevan vastuussa asianomaisesta rikkomisesta.

33

Direktiivin 2015/849 58–60 artiklan tulkinta, jonka mukaan jäsenvaltiot voisivat asettaa oikeushenkilön vastuun edellytykseksi sen, että luonnollisen henkilön todetaan ensin syyllistyneen rikkomiseen, olisi lisäksi vastoin sitä kyseisen direktiivin 58 artiklan 1 kohdassa säädettyä vaatimusta, jonka mukaan ilmoitusvelvollisten vastuun johdosta silloin, kun rikotaan kyseisen direktiivin saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä annettuja kansallisia säännöksiä, määrättävien seuraamusten tai toimenpiteiden on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia. Tällaisella vaatimuksella saatettaisiin näet heikentää direktiivissä 2015/849 oikeushenkilöille ilmoitusvelvollisina suoraan määrättyjen seuraamusten tehokkuutta ja varoittavuutta (ks. analogisesti tuomio 5.12.2023, Deutsche Wohnen, C‑807/21, EU:C:2023:950, 51 kohta).

34

On vielä täsmennettävä yhtäältä, että vaikka kyseisellä direktiivillä toteutetaan ainoastaan vähimmäistason yhdenmukaistaminen (tuomio 18.4.2024, Citadeles nekustamie īpašumi, C‑22/23, EU:C:2024:327, 48 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), jäsenvaltiot eivät kuitenkaan voi rajoittaa sen vastuun laajuutta, joka kyseisen direktiivin 58 artiklan 1 kohdassa asetetaan näille ilmoitusvelvollisille, joihin kuuluvat oikeushenkilöt.

35

Lisäksi on niin, että – kuten unionin tuomioistuin on huomauttanut – vaikka direktiivin 2015/849 59 artiklassa annetaan jäsenvaltioille mahdollisuus säätää muista kuin kyseisen 59 artiklan 1 kohdassa luetelluista seuraamuksista ja toimenpiteistä, jäsenvaltioiden on kuitenkin määrättävä seuraamuksia ainakin kyseisessä säännöksessä tarkoitetuista rikkomisista, joihin ilmoitusvelvolliset ovat syyllistyneet, säätämällä vähintään kyseisen 59 artiklan 2 ja 3 kohdassa mainituista hallinnollisista seuraamuksista ja toimenpiteistä (ks. vastaavasti tuomio 19.6.2025, Lietuvos bankas, C‑671/23, EU:C:2025:457, 37 kohta).

36

Toisaalta siltä osin kuin – kuten tämän tuomion 19 kohdassa on huomautettu – ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää, että direktiivin 2015/849 täytäntöön panemiseksi annettujen kansallisten sääntöjen mukaisen oikeushenkilöiden vastuun syntymisen edellytykset perustuvat Verwaltungsgerichtshofin oikeuskäytäntöön, on vielä muistutettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on niin, että kun kansalliset tuomioistuimet soveltavat kansallista oikeuttaan, niiden on tulkittava sitä mahdollisimman pitkälle kyseisen direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta sillä tarkoitettu tulos saavutettaisiin ja siten noudatettaisiin SEUT 288 artiklan kolmatta kohtaa. Tämä velvollisuus tulkita kansallista oikeutta direktiivin mukaisesti on näet erottamaton osa EUT-sopimuksella luotua järjestelmää, sillä näin kansalliset tuomioistuimet voivat toimivaltansa rajoissa varmistaa unionin oikeuden täyden tehokkuuden, kun ne ratkaisevat käsiteltävikseen saatettuja asioita (tuomio 26.6.2025, Makeleio ja Zougla, C‑555/23 ja C‑556/23, EU:C:2025:484, 85 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

37

Unionin oikeuden mukaisen tulkinnan periaate edellyttää, että kansalliset tuomioistuimet tekevät toimivaltansa rajoissa kaiken mahdollisen ottamalla huomioon kansallisen oikeuden kokonaisuudessaan ja soveltamalla siinä hyväksyttyjä tulkintatapoja taatakseen kyseessä olevan direktiivin täyden tehokkuuden ja päätyäkseen ratkaisuun, joka on direktiivillä tavoitellun päämäärän mukainen (tuomio 26.6.2025, Makeleio ja Zougla, C‑555/23 ja C‑556/23, EU:C:2025:484, 86 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

38

Nyt käsiteltävässä tapauksessa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on siis tulkittava rahanpesulain merkityksellisiä säännöksiä direktiivin 2015/849 mukaisesti.

39

Esitetyn kysymyksen toisesta osasta, joka koskee vanhentumisaikojen vahvistamista kansallisessa oikeudessa, on muistutettava, että unionin oikeussääntöjen puuttuessa jäsenvaltioilla on oikeus soveltaa sisäisen oikeusjärjestyksensä mukaisia menettelysääntöjä, muun muassa preklusiivisia määräaikoja, sillä edellytyksellä, että noudatetaan vastaavuus- ja tehokkuusperiaatetta (ks. vastaavasti tuomio 20.12.2017, Caterpillar Financial Services, C‑500/16, EU:C:2017:996, 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

40

Jotta voidaan selvittää, noudatetaanko vastaavuusperiaatetta, on tutkittava, onko vanhentumissäännön, jota sovelletaan oikeussuojakeinoihin, joilla jäsenvaltion sisäisessä oikeudessa pyritään turvaamaan unionin oikeuteen perustuvat yksityisten oikeudet, lisäksi olemassa vanhentumissääntö, joka koskee jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen perustuvia oikeussuojakeinoja, ja voidaanko näitä kahta vanhentumissääntöä pitää samankaltaisina, kun otetaan huomioon niiden kohde ja olennaiset osatekijät (tuomio 20.12.2017, Caterpillar Financial Services, C‑500/16, EU:C:2017:996, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

41

Tehokkuusperiaatteesta on huomautettava, että jäsenvaltioiden on huolehdittava kussakin tapauksessa unionin oikeusjärjestyksessä annettujen oikeuksien tosiasiallisesta suojaamisesta ja että tämä periaate edellyttää erityisesti, että jäsenvaltion viranomaiset eivät tee unionin oikeusjärjestyksessä annettujen oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi (ks. vastaavasti tuomio 20.12.2017, Caterpillar Financial Services, C‑500/16, EU:C:2017:996, 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

42

Unionin tuomioistuin on todennut, että unionin oikeuden mukaista on asettaa kanteen nostamiselle kohtuulliset preklusiiviset määräajat oikeusvarmuuden edistämiseksi. Esimerkiksi kolmen vuoden tai kahden vuoden vanhentumisaika on katsottu tehokkuusperiaatteen mukaisiksi (ks. vastaavasti tuomio 20.12.2017, Caterpillar Financial Services, C‑500/16, EU:C:2017:996, 42 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

43

Pääasiassa kyseessä olevien kaltaisten toimivaltaisille viranomaisille asetetun syytteen nostamista koskevan kolmen vuoden vanhentumisajan, joka alkaa kulua oletetun rikkomisen päättymisajankohdasta, ja seuraamuksen määräämistä koskevan viiden vuoden vanhentumisajan, joka alkaa kulua kyseisestä ajankohdasta, on siis katsottava lähtökohtaisesti olevan unionin oikeuden mukaisia (ks. vastaavasti tuomio 13.7.2023, Napfény-Toll, C‑615/21, EU:C:2023:573, 37 kohta).

44

Unionin tuomioistuimen käytettävissä olevaan asiakirja-aineistoon ei kuitenkaan sisälly mitään seikkaa, joka osoittaa, että rahanpesulain 36 §:ssä säädettyjen kolmen vuoden ja viiden vuoden vanhentumisaikojen osalta voisi olla niin, etteivät ne ole vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteen mukaisia.

45

Edellä esitetyn perusteella esitettyyn kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2015/849 58 artiklan 1–3 kohtaa, 59 artiklan 1 kohtaa ja 60 artiklan 5 ja 6 kohtaa, luettuina effet utile ‑periaatteen valossa, on tulkittava siten, että

46

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (neljäs jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Rahoitusjärjestelmän käytön estämisestä rahanpesuun tai terrorismin rahoitukseen, Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2005/60/EY ja komission direktiivin 2006/70/EY kumoamisesta 20.5.2015 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2015/849, sellaisena kuin se on muutettuna 30.5.2018 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2018/843, 58 artiklan 1–3 kohtaa, 59 artiklan 1 kohtaa ja 60 artiklan 5 ja 6 kohtaa, luettuina effet utile ‑periaatteen valossa,

on tulkittava siten, että